Mikkiksen tarinapolku Parikkalassa

Päivämäärä: 14.9.2020
Luontopolkumiehen reittinumero: 186
Reitin pituus: 12 km
Kohokohdat: Todella mukava ja sympaattinen pitkä polku vaihtelevine maisemineen. Kulttuurimaisemaa, peltoja, rantoja, mäkiä, notkoja, soita, koivikoita, kuusikoita, männiköitä ja kolme hyvää taukopaikkaa.
Parkkipaikka: Mikkolan toimintakeskuksen suuri parkkipaikka, Mikkolanniementie 30.
Opasteet/kyltit: Hyvät. Toki pitkällä reitillä muutama kohta, jossa halusin tarkistaa kartasta olevani oikealla reitillä. 
Varusteet/jalkineet: Kaksi ratkaisevaa tekijää varustevalintoihin: 1) Virtsalammen laavun luona kohta, jossa polku oli jäänyt pahasti veden alle. En olisi selvinnyt ilman kumisaappaita, en tiedä, mistä olisin voinut märän alueen kiertää. 2) Joissain kohdissa reitti oli melko ummessa heinikon sisällä - ja esim. nokkosia oli paljon. Uskoisin, että kesälläkin pitkät lahkeet ja pitkät hihat ovat tarpeen.

Mikkiksen tarinapolku on yksi niistä kävelemistäni reiteistä, josta oli todella vaikea valita kuvia tähän blogiin. Erilaisia maisemia riitti, samoin kävelyalustoja, jos niin voi sanoa. Kapeampaa ja leveämpää polkua, hiekkatietä, suoraa ja mutkikasta. Kuvia tuli otettua melkein 150 ja valitsin niistä lopulta tänne kolmisenkymmentä. Varaudu siis pitkään tarinaan monien kuvien kera. 

Mutta lähdetäänpä taas kronologisesti liikkeelle. Tiesin, että oli tulossa kaunis syyspäivä, joten oli ilman muuta lähdettävä nauttimaan luontoretkestä. Valitsin kävelyreitiksi Parikkalan nettisivuilta löytämäni Mikkiksen tarinapolun, koska se tuntui mukavan mittaiselta (pisin reitti jopa 15 km) ja uskoin sen olevan myös metsäinen reitti, halusin kävellä metsässä enkä esimerkiksi kaupungin ja asutuksen laitamilla. Saavuin Mikkolanniementielle aamuyhdeksän maissa ja löysin toimintakeskuksen, jonka pihalla oli valtava hiekkakenttä parkkipaikaksi. Muuten toimintakeskus vaikutti varsin hiljaiselta. 

Parkkipaikalla vaihdoin varmuudeksi kumisaappaat jalkaan, arvelin metsässä olevan melko kosteaa - ja onneksi vaihdoin, ne olivat tänään tosiaan tarpeen. Katsoin vielä kerran kännykästä nettisivujen kautta reittikarttaa ja totesin, että reitti näyttäisi alkavan ihan toimintakeskuksen vierestä (parkkipaikka oli hieman ennen rakennuksia, joten en nähnyt lähtöpaikkaa). Ja sieltähän löytyi kyltit ja kartta. 

Olin päättänyt kävellä koko kierroksen ja arvoin tässä vielä kiertosuuntaa. Siitä ei ollut ehdotusta, joten päätin kiertää punaisella merkityn kierroksen vastapäivään, lähtisin siis reitin lähtöpisteestä (aivan kartan vasemmassa reunassa) kohti Pajakalliota ja Käärmekuusta.

Toimintakeskukselta on lyhyt nousu Tervakummun kodalle, josta varsinainen ympyräreitti alkaa. Kodan vieressä on tulipaikka ja harvinaisen komea penkki/pöytä-yhdistelmä.

Tervakummun historiaan liittyy tietysti tervanpoltto. Infotaulussa kerrotaan Suomen terva-alueista ja tervahaudoista. Samanlaisia infotauluja on reitin varrella kymmenkunta.

Nyt ympyräreitille, lähdin siis vastapäivään eli oikealle. Päätin heti tässä vaiheessa, että pitäisin evästauon Virtsalammen laavulla. Reittimerkinnät ovat täällä oransseja.

Reitti alkoi valoisassa koivikossa. Niitä tuntui tällä reitillä muuten olevan harvinaisen paljon, kiinnitin siihen huomiota. Ehkäpä täällä onkin harvinaisen paljon lehtipuita ja lehtokasvillisuutta, kun ollaan lähellä Laatokan-Karjalan lehtoaluetta. Polku tuntui leveältä ja olisiko se myös niitetty jossain vaiheessa? Toivoin, että polku pysyisi näin hyvin hoidettuna. 

Aika lailla alkumetreillä ylitetään Mikkolanniementie. Oranssireunainen kyltti kertoo tien ylityksestäkin.

Tien ylityksen jälkeen voi piipahtaa Pajakalliolla. Täällä on aikoinaan sijainnut lähekkäin kaksikin sepän (eli raution, tätä en aiemmin tiennyt sepän ammatin toiseksi nimitykseksi) pajaa. Sen jälkeen reitti kaartaa metsään ja oranssit merkit jatkuvat puissa - onpa yksi reittimerkintä hoidettu jopa puussa roikkuvalla vanhalla bensakanisterilla. Hauska idea! Näillä kieppeillä aloin jo vähän epäillä polun leveyttä, se melkeinpä katosi välillä vesakon sekaan.

Noin kilometrin kohdalla on infotaulu käärmekuusista, joiden tunnusmerkkinä on todella pitkät alaoksat. Näinköhän nämä kyltin luona kasvavat kuuset täyttävät käärmekuusen tunnusmerkit?

Vähän yli puolentoista kilometrin kohdalla reitti yhtyy tiehen, jota kuljetaankin sitten yli kilometri. Tieosuus tuntui ihan viivasuoralta ja siltä se kartassa näyttääkin.

Suoran varrella on myös laavu, jota ei mainita reittiselosteissa. Selvitin asian kävelyn jälkeen, tämä Riihilaavu on rakennettu pari vuotta sitten vanhan riihen hirsistä kyläyhdistyksen talkootyöllä ja on nyt vapaassa retkeilykäytössä. 

Kolmen kilometrin kieppeillä tarinapolku kääntyy sivutielle. 

Viivasuoran tien jälkeen oli hauska kävellä taas hieman mutkikasta ja kapeampaa metsätietä. Neljän kilometrin kohdalla ollaan kauniissa vihreässä satumetsässä. Tässä löysin kantarellejä keskeltä polkua. Yllättävää, kun maasto näytti mielestäni enemmän suppilovahveroiden maastolta. Onneksi oli pussi mukana, sain kerättyä hyvän satsin. Ne tuli jo syötyäkin ennen kuin aloin tätä blogia kirjoittaa!

Oikealla puolella alkoi siinnellä järvi. Saavuin Petäjäjärven rantamaisemiin, Eevanlahdelle. Tässä kohdassa polku saapui T-risteykseen, jossa ei ollut yhtään opastetta. Tutkin karttaa puhelimen avulla ja totesin, että minun kuului ilmeisesti kääntyä oikealle ja aivan järven rantaan (huolimatta mökeistä, jotka olivat ihan lähellä). Reitti jatkui pientä Myllylammentietä pitkin - löysin varmistukseksi kyltin, joka kertoi tässä olevan sodanaikaisen pommituskuopan. 

Eevanlahden maisema oli kaunis ja rauhaisa.

Nyt ylitetään Mikkolanniementie toisen kerran. Tässä kohdassa voi tehdä valinnan: lyhyt reitti Virtsalammen laavulle olisi noin kilometrin mittainen ja kulkisi korkean Kolovuoren yli, pidempi noin kahden kilometrin mittainen ja kulkisi vuoren ympäri tasaisempaa reittiä. Päätin luonnollisesti tutustua Kolovuoren maisemiin. Nousu ei ollut erityisen jyrkkä, mutta paikoitellen polkua oli hieman vaikea seurata heinikoiden ja taimikoiden keskellä. Lopulta olin kuitenkin 40 metriä korkeammalla kuin tien ylityksen kohdalla.

Kolovuorelta olikin sitten tässä suunnassa tiukka ja jyrkkä laskeutuminen laaksoon, josta oli enää parinsadan metrin matka Virtsalammelle. Taukopaikka näkyy jo! Mittaukseni mukaan matkaa oli takana noin 6,4 km.

Tämänkertainen retkiselfie tuli lähetettyä aika monelle jo heti laavulta. Aika moni luki väärin "Virtasalmen laavu". Tarina ei kerro, miten Virtsalampi on saanut nimensä - todella nätti pieni lampihan se kauniina syyspäivänä oli.

Virtsalammen lähistöllä oli reitin ehdottomasti hankalin paikka. Polku oli tulvan alla ja olin todella epävarma, pääsisinkö tästä läpi. Vettä oli pahimmillaan noin 25 cm, mutta pääsin kumisaappailla kävelemään varovasti - ja kieltämättä yritin silti astua mättäiden päälle enkä keskelle polkua, joka oli eniten veden alla.

Jossain kahdeksan kilometrin kohdalla polun laidalla oli tällainen hieno, suorastaan taiteellinen reittimerkintä.

Taas oli vuorossa vajaan kilometrin tieosuus. Nimettömiä metsäteitä tuli käveltyä ristiin ja rastiin. Lopulta tämän koivikon kohdalla poikettiin taas metsäteiltä kapeammalle polulle. 

Koivikkoa koivikon perään. Polku vaihtumassa taas tieosuudeksi.

Seuraava tieosuus kulkee Palolammen ohi. Tässä oli yksi reitin kauneimmista maisemista - ja mietin ohi kävellessäni, että rannalla olisi hyvin voinut olla paikka vaikkapa yhdelle penkille. Tämä vinkkinä polkua ylläpitävälle kyläyhdistykselle!

Vuorossa oli taas noin kilometrin tieosuus, Marja-ahontietä pitkin. Kaunista maalaismaisemaa oli mukava katsella ja valokuvata reittiä eteenpäin tallustaessaan.

Taas vuorossa polkuosuus. Noustaan Pyhävaaralle. Tässä oli reitin hankalin heinikko (nokkosineen). Toivoinpa melkein, että olisin ottanut oman viikatteen mukaan...

Pyhävaaralta on komeat maisemat ja täältä näkee todella kauas. Valokuva ei tunnu tekevän oikeutta laajalle ja avaralle näkymälle.

Pyhävaaran kohdalla piti taas hieman lukea karttaa, mutta lopulta löysin reitin jatkon. Melkein heti saavuinkin jo Uhrikivelle. Tämä kivi on samalla kuppikivi, eli sen yläpinnalla on pyöreitä uurrettuja koloja. 

Kuten tekstissäkin kerrotaan, kuppeihin on ilmeisesti tuotu jyviä, teurasjätteitä ja marjoja.

Viimeiset puoli kilometriä Uhrikiveltä kohti Tervakumpua ja ympyräkierroksen loppupistettä. Taas kauniita koivikoita matkan varrella. Lopulta saavutaan Tervakummun kodalle. En ollut lähtiessä huomannutkaan, että kodalta oli myös komea maisema kohti Pien-Rautjärveä. 

Istahdin vielä kodalle hetkeksi kahville ja jatkoin sitten parkkipaikalle. Napsautin mittauslaitteen kiinni. Tasan 12 kilometriä kävelyä, aikaa meni noin neljä tuntia. Ihan 15 kilometrin lenkkiä ei ehkä olisi tullut pisimmästä kierroksestakaan. En tavannut yhtään retkeilijää - tosin juttelin yhden aamulenkillä kävelleen herrasmiehen kanssa noin vartin, joten se voidaan ajanotostani vähentää. Sovitaan siis, että reitin kävelee hyvällä vauhdilla kolmessa tunnissa ja kolmessa vartissa.  

Jossain vaiheessa kävellessäni mietin, että taas kerran hymyilin melkeinpä koko reitin ajan. Pidin maisemista ja metsistä, pidin poluista ja teistä, joita kävelin - ja tietysti kaunis syyssää kruunasi päivän. Kodalla olleen vieraskirjan perusteella täällä ei kuitenkaan ehkä käy kovin paljon retkeilijöitä. Harmi! Minä ainakin suosittelen sinulle, joka tätä luet - käy ihmeessä kävelemässä ainakin osa reitistä. Helpoin osuus on varmasti eteläinen reitti Virtsalammelle, pohjoisemmalla osuudella oli vesi- ja heinikko-ongelmia. Oikeiden varusteiden kanssa ei ongelmia!

Luontopolkumiehen muita reittejä Parikkalassa:
Aate-Pekan polku
Jääkausipolku Uukuniemellä