Jääkausipolku Parikkalan Uukuniemellä

Päivämäärä: 3.5.2018
Luontopolkumiehen reittinumero: 16

Reitin pituus: 10,3 km
Kohokohdat: Harjut ja supat, ennen kaikkea Huttumalja
Opasteet ja kyltit: Hyvät (vain parissa kohdassa pientä epäröintiä suunnasta)
Parkkipaikka: Uukuniemen nuorisoseuran talon pihassa

Varusteet/jalkineet: Harjumaisemassa on kuivaa, kesällä pärjää lenkkareillakin.

Kesäloma, part one. Löysin tieni Parikkalan Uukuniemelle (matkalla pysähdyin myös Siikalahdelle, jossa oli paljon lintubongareita - ja lintujakin, eritoten tundrahanhia) ja päätin kiertää retkikaverin kanssa Jääkausipolun. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että Suomen luontopoluilla jääkautta "toitotetaan" vähän liikaakin, mutta tällä reitillä jääkauden jäljet ovat todellakin nähtävissä. Reitti aloitetaan Uukuniemen nuorisoseurantalon pihalta, Uukuniementie 944. Osoitteen kanssa paikka oli helppo löytää.

Myös hyväkuntoinen reittikartta tuli luettua ja kuvattua.

 Ja matkaan. Reitin ensimmäiset puolitoista kilometriä kuljettiin metsä- ja hiekkatietä. Oranssit reittimerkinnät näkyivät todella selvästi. Muutamia puita oli kaatunut reitille, mutta niiden ylittäminen oli helppoa. Maisema hyvin tyypillistä vanhaa metsää.

Reitin ensimmäiset ja viimeiset kilometrit kuljetaan samaa tietä. Ympyräosuus alkoi noin kahden kilometrin kohdalla. Opaste tässäkin kohdassa on selkeä. Valitsimme suunnan vastapäivään, kohti Paakalammen laavua, jossa halusimme juoda retkikahvit ja syödä eväitä.


Nyt reitti muuttui kangasmaisemaksi, jossa todellakin oli jääkauden jälkiä joka puolella. Jylhiä harjuja, syviä suppia. Myös ensimmäiset infotaulut alkoivat heti "rengasreitin" alussa, niissä kerrottiin mm. maatamme koetelleista eri jääkausista, maalajeista jne.

Kolmen ja puolen kilometrin kävelyn jälkeen saavuttiin Paakalammen laavulle, jossa nautimme eväitä. Laavulla oli nuotiopaikka ja hyvät istumapaikat. Pöytää puuttui. Reitillä ei ollut enää muita istuskelupaikkoja - paitsi yksi pieni penkki Huttumaljan kupeessa.

Ainoa hämmennys reitin varrella osui Paakalammen jälkeiseen risteykseen, jossa kaksi eri kävelyreittiä eroavat toisistaan. Jääkausipolku kääntyi tästä vasemmalle, mutta ehkäpä kevään viime lumien takia emme oikein löytäneet polkua vasemman reunan oranssin merkin jälkeen. Hetken päästä löysimme jyrkän rinteen, josta polku nousi Paakalammen rannasta pois. Kesällä tässä tuskin tulisi ongelmia.

Mäen päällä polku yhtyi hiekkatiehen (Huttumaljantie), jonka varrelta löytyi reitin helmi, suppa nimeltään Huttumalja. Se on halkaisijaltaan 60 metriä ja syvyydeltään 25 metriä. Infotaulussa kerrottiin suppien synnystä, siitä miten suuren jäälohkareen sulaessa päällä oleva maa-aines romahtaa ja muodostaa supan. Mutta niin tässä kuin missään muussakaan infotaulussa ei kerrottu mitään juuri tämän reitin paikoista - Huttumaljan kokoakaan ei kerrottu. Sen tarkistin internetistä. Ihmettelin paikallisen infon puuttumista, tekstit olivat kovin yleisellä tasolla.

Hiekkatietä eteenpäin.

Hiekkatien jälkeen matka jatkui jylhää harjua pitkin, sitten saavuttiinkin asfalttitien laitaan. Asfalttiosuutta oli parisataa metriä, ei sen enempää.

Asfaltin jälkeen kuljimme hautausmaan laitaa ja lopuksi vielä palattiin noin kilometrin matkan ajaksi harjujen ja suppien äärelle. Ympyrä sulkeutui ja kävelimme vajaa pari kilometriä hiekka- ja metsäteitä autolle. Pidimme kovasti reitin vaihtelevuudesta. Kymmenen kilometrin matkalla alustakin vaihtui moneen otteeseen - kävelimme kuntan peittämillä vanhoilla metsäteillä, hiekkateillä, poluilla ja asfaltillakin. Pieni miinus istuskelupaikkojen puutteesta, oikeastaan viimeisen 5 kilometrin matkalla ei ollut penkin penkkiä. Taukoineen matkamme kesti melkeinpä kolme tuntia.

Loppuun vielä kuvia keväisestä luonnosta: Näsiä kukki Paakalammen lähellä, muurahaiset keräytyivät kasaan kekonsa laelle - ja riidenlieko peitti maata hautausmaan laidalla.

Luontopolkumiehen muita reittejä lähistöllä:
Pitkälammen harjupolku Kesälahdella
Mikkiksen tarinapolku Parikkalassa